Markkinointi ja viestintä
Helsingin kaupunki

Muistan tilanteen oikein hyvin. Olimme parivuotiaan poikani kanssa leikkipuistossa. Samaan liukumäkeen tuli toinenkin äiti lapsineen. Hän ei antanut lastensa kiivetä liukumäkeen, vaan nosti heidät vuoron perään mäen päälle, mistä kiinni pitäen auttoi heidät alas liukua pitkin. Kun lapset kyllästyivät liukumiseen, he lähtivät juoksemaan toiseen vempeleeseen. ”Älkää juosko!” äidin huuto kuului perästä tiukkaan sävyyn.

 

Lapsen syntymän ensikuukausista lähtien alkaa usein kova kiihdytyskisa sen suhteen, milloin oma lapsemme kääntyy, ryömii, konttaa, nousee seisomaan ja ottaa ensiaskeleensa. Heti tämän jälkeen aloitamme kuitenkin ankaran liikkumisen rajoittamisen. Turvallisuussyihin vedoten estämme lapsiamme kiipeämästä portaissa, istutamme heidät lyhyilläkin välimatkoilla rattaisiin ja hillitsemme heitä käyttämästä leikkipuistojen hurjia vempeleitä. Kaiken kukkuraksi hiljennämme jo taaperot kännyköiden ja tablettien ääreen, kun haluamme viettää vähän omaa aikaa ja olla hetken rauhassa.

Tutkimusten mukaan liikkumistottumukset alkavat urautua jo kolmen vuoden iässä. On myös havaittu, että koulupolun alkaessa lasten motorisissa taidoissa on paljon suuremmat erot kuin aiemmin. Liikunnallisen elämäntavan omaksumisen kannalta ensimmäinen ja helpoin etsikkoaika osuu yhden ja kolmen vuoden väliin, sekä aikaan ennen kouluikää. Lapset ovat taaperoiässä vielä pieniä ja kaatuvat matalalta. Heillä on paljon luontaista innostusta kokeilla rajojaan eikä itsesuojeluvaisto vielä estä yrittämästä sinnikkäästi uudelleen, edes lukuisten epäonnistumisen jälkeen. Lapset ihailevat vanhempiaan ja ottavat heistä oppia. Tässä kehitysvaiheessa lapsiin vaikuttaminen oman esimerkin kautta on hyvinkin tehokasta.

Kodit, leikkivälineet, puistot ja muut julkiset tilat ovat tiukentuneiden määräysten johdosta nykyään varsin turvallisia. Lasten omatoimista liikkumista niissä rajoitetaan kuitenkin tehokkaasti. Kannustamme lapsiamme kävelemään rauhassa, istumaan paikallaan ja olemaan riehumatta. Kiellämme heitä kiipeilemästä, juoksemasta puistoissa ja pomppimasta sohvilla. Myöhemmin kiellämme heitä pyöräilemästä kouluun ja pulkkailemasta välitunneilla. Onneksi on myös rohkaisevia poikkeuksia, joissa toimitaan toisin.

 

Teemmekö karhunpalveluksen lapsillemme?

Mielestäni kiellämme ja sallimme lapsiltamme nykyään vääriä asioita. Ainakin käsiimme räjähtäneen liikkumattomuusongelman valossa. Olemme menettämässä kykymme seisoa ryhdikkäinä ja sanoa ”ei, en kuskaa sinua kouluun, vaikka sataa – puetaan sadetakki”. ”Ei, et saa pelata enempää – lähdepä kavereittesi kanssa ulos leikkimään.” Ei, tänään ei ole leffailtaa, vaan lähdemme koko perhe yhdessä luistelemaan koulun kentälle.” Uskon, että meistä aikuisista suurin osa tietää sisimmässään, että meidän pitäisi olla auktoriteetteja ja asettaa selkeät, kullekin kehitysvaiheelle sopivat rajat. Meidän pitäisi olla tomeria, ja kannustaa aktiiviseen leikkiin ja yhdessäoloon. Meidän pitäisi pystyä ottamaan vastaan pettymyksiä ja kiukuttelua, jota uusien pelisääntöjen asettaminen todennäköisesti arjessa aiheuttaa.

Mutta kuka on oma auktoriteettimme? Valitsemmeko auktoriteetiksi helpoimman vaihtoehdon, eli lastemme sanojen mukaiset ”muut vanhemmat”, jotka eivät rajoita pelaamista ja kuskaavat joka paikkaan? Ohitammeko mukavuudenhalussamme auktoriteetit, jotka ovat vahvoin perustein kertoneet, ettei muuten kannattaisi? Tutkimustulokset ovat pysäyttäviä: alle kouluikäisistä vain noin 10-20 prosenttia liikkuu riittävästi ja kouluikäisistäkin vain noin kolmannes. Kaikkien alle 8-vuotiaiden pitäisi liikkua kolme tuntia päivittäin.

Estääkö oma mukavuudenhalumme lapsia liikkumasta? Vai kenties pelko, että jotain sattuu? Vai onko juurisyynä kieltämiselle ja hyssyttelylle se, ettemme siedä meteliä ja kaaosta, minkä lasten liikkuminen saattaa aiheuttaa? Vai häiritseekö meitä vielä enemmän soimaava omatunto siitä, ettemme itsekään pysty irrottautumaan älypuhelimien, autonrattien ja sohvien otteesta?

On inhimillistä, että emme aina pysty itse olemaan hyviä esimerkkejä. Siitä huolimatta voisimme antaa edes lapsillemme mahdollisuuden liikkumiseen aina, kun se vain suinkin on mahdollista. Hyvin usein se on, varsinkin jos arvioimme asiaa lapsen näkökulmasta.

Otsikko on muuten lainattu suoraan erään sisäleikkipuiston onnistuneesta sloganista. Liikkumisohjelman hengen mukaisesti sitä voisi jatkaa vaikkapa näin: Älä ole EI lapsen luontaiselle liikkumiselle. Ole EI turhalle istuttamiselle ja liialle ruutuajalle. Ja jos oikein innostuit, niin kokeilepa myös omiin kinttuihisi vipinää saavaa vinkkiä: jos lapsesi ei jaksa kävellä anna hänen juosta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuuli Salospohja
Liikuntapalvelupäällikkö, VTL
Liikuntaan aktivointi, Helsingin kaupunki

 

Liikkumisen edistäminen on Helsingin kaupunkistrategian kärkihanke. Liikkumisella tarkoitetaan terveydelle välttämättömän fyysisen aktiivisuuden edistämistä tavasta, paikasta tai ajasta riippumatta. Liikkuminen tuodaan osaksi varhaiskasvatus- ja koulupäiviä, sosiaali- ja terveyspalveluita, kaupunkiympäristön suunnittelua ja kaupungin henkilöstön työhyvinvoinnin edistämistä. Kaikki kaupungin toimialat ovat mukana suunnittelemassa, toteuttamassa ja kehittämässä ohjelmaa. Oheisten kirjoitusten kautta voit tutustua liikkumisohjelman toteuttamisessa mukana olevien henkilöiden ajatuksiin helsinkiläisten liikkumisesta.

Viimeisimmät artikkelit