Viestintä ja markkinointi
Helsingin kaupunki
Pelailun tiedetään kehittävän lapsen motorisia taitoja, fyysistä kuntoa, sääntöjen ymmärtämistä ja kognitiivisia kykyjä, peliälyä ja -näkemystä. Vanhempien tehtäväksi jää tarjota puitteet pienten lasten leikkimieliselle pelailulle, joskus siihen itsekin osallistuen. Aikuinen voi höntsäpelissä heittäytyä lapsen maailmaan.

 

Etenkin 1950- ja 1960-lukujen on sanottu olleen luovien pihapelien kulta-aikaa. Isoilla porukoilla ei nykypäivänä ole enää pelailtu yhdessä. Eri lajien ja harrastusten kirjo on nyt aiempia vuosia selvästi suurempi, samalla kun asuinnaapurustojen lapsimäärät ovat edeltäviä vuosikymmeniä huimasti pienemmät. Huippu-urheilijat ovat muisteluissaan kertoneet yhdessä tekemisen riemusta ja asuinpaikan yhteisöllisyydestä.

Pihapelit ovat myös sosiaalisen kanssakäymisen harjoittelua

”Kauan sitten kantapään kautta opittu perussääntö on, että mukaan otetaan vähintään yksi pallo per päiväkoti-ikäinen pelaaja.” Näin eräs asiaa tunteva henkilö kirjoitti sosiaalisessa mediassa. Oman pelivälineen kanssa pikkukaveri saattaa pelailla niin kauan kuin itse haluaa, ja sellaista peliä, joka innostaa. Pallon haltija vaikuttaa myös pelin sääntöihin, joten ei ole ihme, että pienille pelikavereille yksi yhteinen peliväline ei välttämättä riitä. Joukkueessa ja joukkueena pelailu on kuitenkin tärkeää paitsi liikuntana, myös sen kasvattavan merkityksensä vuoksi. Yhdessä pelailu ilmentää inhimillistä kanssakäymistä, mutta se myös valmistaa nuorta ihmistä siihen.

Jalkapallo tai arkisemmin futis on kansainvälistä ”ruumiin kieltä”. Sitä voi verrata jo lapsena hankittuun kieli- tai siis pelitaitoon, jonka osaaja yhdessä pelailun myötä selviytyy uudessa kulttuurissa ja uusien ihmisten parissa. Tytöt ja naiset ovat aloittaneet joukkuepelaamisensa esimerkiksi futisporukassa ilman aiempaa pelikokemusta. Tämä kannustaa tyttöjä pelailuun, vaikka he eivät lapsuudessaan olisi sattuneet harrastamaan maalipelejä.

Pihapelikulttuuria tulisi elvyttää

Pohjimmiltaan kaikki paikat, joissa ihminen voi liikkua, ovat liikuntaympäristöä, vaikka oma piha voi joskus olla kielletty paikka lapsen urheiluleikeille. Niin kutsuttu nimby-ilmiö, ”ei meidän pihallemme!” on tuttu lasten pihapelien yhteydestä. Lasten ilakointi voidaan kokea harmin aiheeksi.

Joukkuepelaajina tunnettujen tähtiurheilijoiden vierailut päiväkodeissa ja kouluissa sytyttäisivät ja vahvistaisivat varmasti lasten liikuntainnostusta. Arjessa yhteisten liikuntahetkien innostavuus on pitkälti ohjaajaresursointien ja opettajien oman suuntautuneisuuden varassa.

Pihapelikulttuuria pitäisi päinvastoin pyrkiä elvyttämään, kun nykylapsuutta leimaa ajan ja tilan tiukka sääntely. Lasten ja aikuisten arki on aikataulutettua. Leikit ja leikinomaiset pelit kodin piirissä ovat tehokasta liikuntaa, koska omaehtoiseen tekemiseen ei sisälly odottelua. Avoimet tilat suosivat pienpelailun ja pihaleikkien toteutumisen todennäköisyyttä eli liikuttavat lapsia.

***

Kirjoittaja Timo Kopomaa on yhteiskuntatieteilijä ja kaupunkitutkimuksen dosentti. Kopomaata ovat kiinnostaneet joukkuepelit, joita hän on harrastanut koko ikänsä, nyttemmin myös tutkittavana ilmiönä.

Viimeisimmät artikkelit